[columns] [span4]
Jesse Asikainen on fysioterapeutti ja koulutettu hieroja. Hän vastaa Proxima Finlandilla ikääntyneille suunnattujen ja kotiin vietävien palveluiden suunnittelusta ja kehittämisestä.
[/span4][span8]
Mikä minua kiinnostaa? Mikä minua motivoi pyrkimään eteenpäin ja kehittymään? Millaisessa ympäristössä haluaisin työskennellä? Missä ammatissa mielenkiinto pysyisi yllä ja voisin toteuttaa itseäni ja tavoitella unelmiani?
Liikunta ja hyvinvointi ovat olleet tärkeitä ja sydäntäni lähellä olevia asioita jo pienestä saakka. Olen aina kokenut olevani parhaimmillani ihmisten parissa toimiessani ja saadessani auttaa heitä voimaan paremmin. Vähitellen fysioterapia-opintojeni edetessä aloin kiinnostua yhä enemmän ikääntyneiden hyvinvoinnista ja terveydestä. Tuolloin aloin myös mahdollisuuksien mukaan suunnata mielenkiintoani ja opintojani yhä enemmän kohti ikääntyneiden fysioterapiaa ja kuntoutusta. Olen miettinyt useasti jälkikäteen syitä tälle päätökselle ja tullut siihen tulokseen, että omilla isovanhemmillani on ollut siihen suuri merkitys. Heidän elämäänsä hyvin pitkään läheltä seuranneena olen nähnyt kuinka vähitellen iän lisääntyessä, osittain kipujen ja vaivojen pahenemisen seurauksena, liikkuminen vähenee ja muuttuu hankalaksi. Olen nähnyt kuinka heidän voimansa ehtyvät vuosi vuodelta ja väsymys valtaa kiihtyvään tahtiin yhä enemmän tilaa arjesta. Olen aina pyrkinyt auttamaan heitä parhaani mukaan ja neuvonut, mitä voisi auttaa ja helpottaa oloa. Yritin usein puhua heille liikkumisen merkityksestä ja siitä, kuinka jo lyhyellä kävelyllä tai ulkoilulla voisi olla kipuja vähentävä vaikutus. Siitäkin huolimatta olen ajoittain kokenut suurta voimattomuuden ja avuttomuuden tunnetta, kun en tuolloin pystynyt heitä auttamaan paremmin.
[/span8][/columns]
Olen kuullut lukuisia kertoja lauseen: ”En pysty tekemään tai jaksa tehdä tuota, koska olen jo niin vanha.” Joka kerta tämän kuullessani mieleni täyttää liuta kysymyksiä: Miksi et pysty? Haluaisitko pystyä tekemään niin? Mistä tämä ajattelutapa on peräisin? Onko joku sanonut sinulle, ettet saa/pysty/voi tehdä sitä? Oletko koskaan kokeillut? Jos polveen sattuu niin, paraneeko tilanne sillä että vältät rasittamasta sitä ollenkaan vai voisiko liike auttaa vähentämään kipua? Enkä tarkoita tällä nyt sitä, että esimerkiksi murtuneella jalalla pitäisi samantien lähteä hyppimään tasajalkaa eteenpäin.
Ikä ei saisi koskaan olla esteenä liikkumiselle tai liikunnasta ja elämästä nauttimiselle. Positiivisten muutosten aikaansaaminen ja liikkumisen sekä kipujen helpottaminen on mahdollista myös vanhana, mutta valitettavasti se ei tapahdu ilman omaa halua ja aktiivisuutta. Se vaatii säännöllisyyttä ja tavoitteellista toimintaa. Se ei edellytä sitä, että pitäisi jatkuvasti harrastaa voimakkaasti hengästyttävää “hikiliikuntaa” tai käydä kuntosalilla viikon jokaisena päivänä. Valitettavan usein iän lisääntyessä myös liikkuminen vähenee. Aikaisemmin pyörällä tai kävellen tehdyt lyhyetkin matkat vaihtuvat bussissa tai autossa istumiseen. Tämä saattaa äkkiseltään tuntua varsin pieneltä seikalta, mutta pitkään jatkuessa ne voivat olla ratkaiseva tekijä siinä, selviytyykö arjen askareista ilman muiden apua ja voi asua kotona vai joutuuko hakeutumaan ulkopuolisen hoidon piiriin? Sen tulisi viimeistään herättää halu liikkua ja vaikuttaa omaa hyvinvointiinsa. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa!
Vai onko vika sittenkin meissä muissa? Läheisissä, jotka haluavat vain auttaa, mutta saattavat tiedostetusti tai tiedostamatta alkaa holhoamaan ikääntynyttä, koska hän on jo niin vanha eikä ”pysty tekemään tuota”. He saattavat tarttua kiinni käsivarteen joka kerta kuin ikääntynyt nousee ylös tuolista tai astuu portaalle, koska ”iäkkäät tarvitsevat apua”. Vai voisiko vielä yli 80-vuotiaana nousta omin avuin ylös seisomaan, kuten kotona asuvat tekevät päivän aikana useita kertoja yksin ollessaan? En tarkoita tällä, että jokainen ikääntynyt tulisi jättää oman onnensa nojaan tai seurata vierestä heidän kaatuessaan. Haluan vain herättää ajattelua sitä, että voisiko sillä, että ikääntyneen antaa nousta itsenäisesti ilman tukea seisomaan vaikuttaa positiivisesti hänen toimintakykyynsä, vaikka liike ei olisikaan enää yhtä vauhdikasta ja sujuvaa kuin nuoremmilla. Miten oma ajattelusi muuttuisi jos joku sanoisi sinulle joka päivä, ettet saa tai pysty tekemään jotain. ”Älä rasita itseäsi!”, ”Anna, kun minä teen sen, koska olet jo niin vanha.” Auttamisen halu saattaa tällöin vaikuttaa negatiivisesti ikääntyneen toimintaan ja vähitellen hän hyväksyy sen, että asiat tehdään hänen puolestaan. Onko se tuolloin mikään ihme, jos kyseinen asia ei enää onnistukaan kuten joskus ennen?
[columns] [span8]
Vaikka kuinka paljon haluaisit auttaa toista ihmistä, niin se ei ole mahdollista ilman hänen omaa tahtoaan ja motivaatiotaan. Tästä syystä olenkin nykyisessä ammatissani alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota asiakkaisiin yksilöinä, joita kaikkia motivoi eri asiat. Ei ole löydettävissä yhtä ja samaa seikkaa, jolla koko ryhmän saisi motivoitumaan liikkumisesta ja oman hyvinvointinsa parantamisesta, vaan tulee aina pyrkiä löytämään ne yksilölliset tekijät, jotka saavat yksittäisen ihmisen toimimaan.
[/span8][span4]
[/span4][/columns]
Toivoisin pääseväni toimimaan ikääntyneiden parissa yhä enemmän, sillä olen kiinnittänyt erityisesti huomiota siihen positiiviseen seikkaan, että he ovat yhä lisääntyvissä määrin kiinnostuneita omasta jaksamisestaan ja hyvinvoinnistaan. He haluavat saada lisää tietoa, kyselevät ja kyseenalaistavat asioita pitkän elämänkokemuksen mukanaan tuomalla varmuudella. En ole myöskään tähän päivään mennessä törmännyt toiseen vastaavanlaiseen ikäryhmään, joka olisi yhtä kiitollinen siitä, että heitä autetaan, heidän vaivansa huomioidaan ja heidän huolensa otetaan todesta.
Vaikka työhistoriani fysioterapeuttina on vielä verraten lyhyt, olen äärimmäisen iloinen siitä, että olen ikääntyneiden parissa toimiessani saanut kunnian tutustua niin moniin mukaviin ja aitoihin ihmisiin. Iän lisääntyessä heillä ei ole enää tarvetta esittää mitään, vaan voit luottaa siihen, että he ovat aina aidosti juuri sellaisia kuin ovat. Ikä on todellakin vain ja ainoastaan numeroita. Ihmisen henkilökohtainen persoona säilyy ja näkyy toiminnassa läpi koko elämän. Olen ihaillen seurannut oman “Pappani” ikääntymistä, sillä vaikka 90 vuotta jo lähestyy, on hän yhä se sama lämminhenkinen ja huumorintajuinen persoona, joka on opettanut minulle paljon ja, jonka kanssa olen saanut kunnian kasvaa.
Haluan omalta osaltani olla mukana auttamassa ja tehdä parhaani parantaakseni ikääntyneiden hyvinvointia sekä arjessa jaksamista. He ovat jokainen, kukin omalla omalaatuisella tavallaan mahtavia ihmisiä, jotka ovat tehneet paljon hyvää meidän nuorempien sukupolvien hyväksi ja ansaitsevat siitä kiitosta ja kunnioitusta.
Jesse Asikainen
Yrittäjä, Proxima Finland
Fysioterapeutti, urheiluhieroja
© 2025
